Saavuin maaliskuussa Suomeen Alankomaista, jossa olin ollut opiskelemassa yliopistossa viimeiset neljä vuotta. Kuvittelin elämäni lähtevän käyntiin Tampereella hyvinkin helposti. Ajattelin, että kyllähän sitä nyt ulkomailla yliopiston käynyt tyyppi tullaan repimään kotiovelta töihin, vaikka kuinka huono työtilanne media-alalla sitten olisikaan. Muutaman kuukauden oman alan töiden etsimisen — ja siitä seuranneen työttömyyden jälkeen — tuli kuitenkin pakottava tilanne lähteä etsimään mitä tahansa hommaa, ihan vain toimeentulon puolesta. Juhannuksen tienoilla vanha ystäväni Minna tuli käymään kesämökillä vierailuilla ja sain häneltä kuulla, että Helsingin suunnassa olisi keikkaluontoinen rakennusapumiehen paikka auki samalla työmaalla jossa hän teki pintakäsittelijän töitä. Koska ikinä en ole fyysistä työtä pelännyt, ja idea Minnan kanssa töiden tekemisestä miellytti, päätin ottaa ehdotuksen vastaan ja lähteä kolmeksi kuukaudeksi raksalle hommiin.

Kuten arvata saattoi, minulle iskettiin kunnon nakkitehtävät heti alkukättelyssä. Ensimmäinen hommani oli kantaa seinän verran irti hakattuja tiiliskiviä roskalavalle. Hikihän siinä tuli, mutta olin päättänyt kuitenkin näyttää muille tyypeille, että kyllä tämä poika scheissea jaksaa kantaa siitä sen enempää nurisematta. Tätä ei onneksi jatkunut kovinkaan kauaa, koska jo parin viikon sisällä pääsin Minnan apupojaksi maalaushommia opettelemaan. Telaa ja pensseliä tulikin sitten heiluteltua työmään loppuun asti, eritoten kun Minna jossain vaiheessa muutti Rovaniemelle ja hänen vastuualueensa siirtyi minulle.

Asia joka minua vaivasti eritoten työrupeaman alkupuolella oli se sosiaalinen luokkataso johon tunnuin tippuneen. Olin aina pitänyt rakennusalalla työskenteleviä henkilöitä ihan tavallisina tyyppeinä, joilla rehellinen ja fyysinen työ on lähempänä sydäntä kuin esimerkiksi toimistossa paperien päällekkäin latominen. Isona yllätyksenä kuitenkin tuli se, kuinka alhaalla sosiaalisessa luokassa rakennusalan työntekijät tuntuvat olevan. Ennen kuin sain itse vetää raksatyypin keltaiset ylleni, ja lähteä Helsingin kaduille taukoa viettämään tupakka ja kahvikuppi kädessä, en ollut tajunnut kuinka suurin osa kaduntallaajista vain ’katsoo läpi’ perusduunarista. Fiilis oli suoraa verrattavissa siihen, kuinka armeijan kurkkusalaatteihin pukeutuminen tekee henkilöstä kasvottoman, vain osan suurempaa massaa. Tämä oli minulle kova paikka, koska viimeisen neljän vuoden aikana minusta oli kuitenkin tullut se kauluspaitainen yliopiston tyyppi joka syö erikoisia juustoja ja siemailee viiniä, samalla kun väittelee muiden opiskelijoiden kanssa filosofiasta tai jostain muusta mukamas tärkeästä.

Tuohon kasvottomuuteen tosin totuin aika nopeasti. Ymmärsin, että moni luultavasti näkee kaupunkialueella liikkuvat raksaduunarit kuitenkin vähän niin kuin metsän muurahaisina. Heitä on joka puolella, kaikki kantavat jotain, ja he vain sattuvat kuulumaan yleiseen kaupungin katukuvaan. Tämä ajatus vahvistui erityisesti kun meiltä turisti jos toinenkin tuli kysymään neuvoja miten löytää paikka x tai y. Muistan kerran erään naishenkilön myös tulleen pyytämään josko työkaverini voisi ruuvata hänen polkupyöränsä löystyneen kellon takaisin paikoilleen. Mutta katukuvan asiat eivät olleet ainoat jotka häiritsivät. Työpaikalla ollessaan sitä myös sai huomata kuinka ylemmällä tasolla olevat henkilöt eivät pidä perus raksaduunaria juuri minään muuta kuin henkilönä jolle saa sanoa mitä lystää. Paras esimerkki tästä oli se, kun työmaan vieressä olevasta asianajajatoimistosta tuli henkilö valittamaan työnjohdollemme, että raksaduunarit kiroilevat töitä tehdessään. En oikein tiennyt pitäisikö tuossa tilanteessa itkeä vai nauraa, mutta kuten tuolloinen Facebook statukseni kertoo:

Ilman huumoria ei siis raksahommissa pärjää, tämän sain yllämainituista syistä ymmärtää hyvinkin nopeasti. Aamuherätykset kun ovat luokkaa puoli kuudelta, jonka jälkeen paiskitaan kahdeksan tuntia fyysistä työtä, niin jotenkin meinaa loppupäivästä olla usein puhti pois. Tästä syystä porukka tekee hommiaan pitkälti pilke silmäkulmassa. Vituttaa saa, ja valittaakin, mutta useimmat asiat pitää kuitenkin ottaa huumorilla jotta ei pilaa porukan yhteishenkeä, joka näissä hommissa tuntuu olevan kaiken aa ja oo. Sitä kun Maanantai-aamun kunniaksi nakitetaan 1600 kilon edestä tavaraa kannettavaksi viidenteen kerrokseen, eikä kamat mahdu edes hissiin, lähes ainut vaihtoehto siitä selvitäkseen on pusertaa itsestään viimeisetkin huumorin rippeet peliin. Eritoten taukohuoneessa vitsin vääntäminen on lähes sääntö yleisen ilmapiirin tsemppaamiseksi.

Mitä lähemmäs työmaan valmistuminen tuli, sitä enemmän sain huomata itseni pääseen ‘vässyköitymään’ yliopistossa ollessani. Muutama kuukausi fyysistä työtä puoli kuuden aamuherätyksien kera sai todellakin tajuamaan, että jos jotain haluaa saada elämässään aikaiseksi, niin sen eteen pitää tehdä töitä eikä odottaa jonkun tulemaan kotiovelle unelmajobia tarjoten. Itsestäänselvyyshän tämä, mutta tarvitsin ilmeisesti konkreettisen avokämmenellisen poskelleni tämän oikeasti tajutakseni.

Haikein mielin kuitenkin lähdin työpaikalta viimeisenä päivänä. Vaikka alussa tuntui jokseenkin pahalta, niin loppua kohden minulla oli erittäinkin mukavaa. Tästä kiitos menee täysin sille mahtavalle työporukalle jonka kanssa sain tehdä töitä. Jos tästä kokemuksesta ei jäänyt mitään muuta käteen niin ainakin se, että tulevaisuudessa en tule katsomaan yhdestäkään keltaisiin sonnustautuneesta perusduunarista läpi kuin ilmaa.

Lopetan tämän lauseeseen, joka rakkaalla työtoverillani Karilla oli usein tapana sanoa:

”Leuka rintaan ja kohti uusia pettymyksiä”